• Mua ahdistaa kipeesti mun siskon ja Sebun puolesta kun he ei ole vieläkään löytäneet duunipaikkoja •
• Mua ahdistaa kakslahkeisen puolesta, joka ei viihdy työssään ja jolla ei ole täällä ketään muuta kuin minä. Mua ahdistaa ajatella että se kyllästyy muhun ja liitelee takaisin svedulandiaan •
• Mua ahdistaa äidin puolesta, joka joutuu todennäköisesti muuttamaan 34. kerran elämänsä aikana enkä mä voi olla apuna. Mua ahdistaa, ettei äiti koskaan saanut niin montaa lasta kuin halusi eikä taloa, jossa halusi meidät kaikki kasvattaa •
Itseasiassa. Koko maailma ahdistaa. Ei mitään muuta kuin pahuutta, petosta ja ahneutta. Sirkusnorsuja ja narussa riippuvia koiria, häkkkiin teljettyjä olentoja ja denfiinien verellä värjätty meri, köyhyyttä ja nälkää, kuolleita puita ja perunamaa. MUA AHDISTAA KUN EN YMMÄRRÄ >>MIKSI<<.
Mä haluaisin että kaikki olis vaan happy happy joy joy. If I can dream sitähän Elviskin pohti. Tahtoisin valaistua, mutta ihminen on sairas.
No mut ei, rauhotan mieleni. Kävin äsken kaupassa ostamassa ruokaa mun RECYCLE OR DIE -kassin kanssa. Tuli hyvä mieli.
Nyt pitäis tehdä koulujuttuja. Soitan mieluummin pianoa. Toivoisin että olisin edes jommassa kummassa hyvä. Major ahditus! Niin monet ihmiset on niin helvetin paljon lahjakkaampia kuin minä!
Jee kiits kuits.
Wednesday 10 November 2010
Aloituksen ahdistus
News Flash: Rillaa Ahdistaa!
Alku aina hankalaa. Wää wää wää. Okei täällä ollaan ja ahdistellaan oikein luvan kanssa.
Olin viikonloppuna Lontoossa siskon ja Sebun luona hoidossa oman kakslahkeiseni kanssa. Viime viikolla tuli sen verran paljon lokaa PASKAA niskaan koulukavereiden ("kavereiden") osalta, että pieni etäisyys arkeen teki erittäin hyvää. Paitsi että sinne pääseminen ei ollutkaan ihan helppo juttu. Koko viisi päivää kestäneen stressin, nöyryytyksen, häpeän, itsetunnon romahtamisen, kiukkuisten ihmisten ja huutavien naamojen ja aidon oikean Ahdistuksen päätteeksi puolentoista tunnin automatka venyi yli kolmetuntiseksi.
Kaikki alkoi nätin simppelisti: heitettiin kamat autoon ja huristeltiin menemään. Essexin kohdalla vauhti hidastui niin että nopeammin oltais päästy vaikka kontaten. Kymmenen minuutin matelun jälkeen koko jono pysähtyi tyystin. T U N N I K S I. Radiossa kerrottiin kuuden ajoneuvon kolarista. Ei mikään ihme saatana kun pitää kaahailla ylinopeutta vaikka vettä tulee kuin esterin perseestä. Näin ainakin viisi paloautoa, neljä ambulanssia ja kolme poliisiautoa. Aluksi mua ei haitannut yhtään, oli vain tosi jännää kun hälyautoja huristeli tienpenkalta ohi tasaisin väliajoin. Sitä paitsi kakslahkeisen kanssa on aina kivaa olla suljettuna kahdestaan pieneen tilaan if you know what I mean. Jonkin ajan kuluttua pimeällä valtatiellä seisominen alkoi kuitenkin tympiä - nälkä raapi vatsanpohjaa ja janokin alkoi olla ja perse huusi huomiota. Kun viimein päästiin jatkamaan matkaa, sade ja tuuli riehuivat niin railakkaasti marraskuun viidennen päivän kunniaksi ettei eteensä nähnyt. Saatiin körötellä viittä-kuuttakymppiä loppumotari kerran haluttiin päästä perille hengissä.
Ennen pitkää saavuttiin Lontooseen, mikä oli sinänsä hienoa, paitsi ettei oikein tiedetty missä me oltiin ja minne meidän olis pitänyt ajaa päästäksemme perille siskon ja Sebun luo. Google mapsin ohjeista oli niin paljon hyötyä, että pyörittiin tunti ympäri ämpäri Harrowta löytämättä yhtään minnekään. Viimein päädyttiin paikkaan minkä sisko ja Sebu tiesivät, joten jäätiin odottelemaan että he tulisivat pelastamaan meidät. Tässä vaiheessa mä olin nälkäinen ja janoinen, väsynyt ja vittuuntunut, rankan kouluviikon traumatisoima, ja kun me alettiin raivata takapenkille tilaa meidän pelastajia varten ja heivattiin tavaroita takaluukkuun, löin pääni lujaa - niin kuin BAM!-lujaa - luukun terävään kulmaan. Awohoo meikä osaa! Että näin. Ei ihan pikkasen sattunu. Kakslahkeinen oli ihana ja lohdutti. Sitten alkoi taas sataa niin helvetisti, että meidän pelastaja-raukat vaan valui vettä kun he viimein löysivät meidät. Sebun ohjeilla päästiin oikeaan osoitteeseen joten ei muuta kuin hallelujah! Kamat sisälle, siideri kauniiseen käteen ja sohvalle löhöömään.
Siitä alkoi hiljainen, rentouttava viikonloppu, mut kyllä sen eteen sai kärsiäkin. Menetin mun Monopoly-neitsyyteni ja melkein voitin Scrabblessa. Melkein voitin Monopolissakin, olin niin kingi kunnes kakslahkeinen hyökkäs takavasemmalta ja vei mun kaikki rahat. Pelasin ensimmäistä kertaa Nintendolla - mun aivojen ikä oli eka muka 80 v, tokalla kerralla 55 v, en usko! - ja kokeilin puolentusinaa pleikkapeliä ja rakastuin Rufus Wainwrightin Slideshow -biisiin <3 Katsottiin dokkari nimeltä The King of Kong. Käytiin seikkailemassa ostareilla ja shoppailin itselleni uudet talvisaappaat (oli jo aikakin, edellisistä oli pohja putoamassa pois) sekä löysin maailman parhaimman kaupan nimeltään TIGER ja vaikka inhoan halpaa krääsää, sieltä löytyi oikeasti kaikkea niiiiin mahtavaa! Ostin parit joululahjat kummipojalle ja kaverille, hieromapallon ja maailman parhaan kassin:
Aamen.
Mut rahaa meni ihan liikaa. Leissön oikeesti. Vaikka kaikki oli tarpeellista eikä edes suuressa mittakaavassa kovin kallista. Olisinpa miljonääri. Ostaisin äidille talon, siskolle silmäleikkauksen, kakslahkeiselle uudet sukat ja itselleni mielenrauhan.
Kiitti ja kuitti.
Alku aina hankalaa. Wää wää wää. Okei täällä ollaan ja ahdistellaan oikein luvan kanssa.
Olin viikonloppuna Lontoossa siskon ja Sebun luona hoidossa oman kakslahkeiseni kanssa. Viime viikolla tuli sen verran paljon lokaa PASKAA niskaan koulukavereiden ("kavereiden") osalta, että pieni etäisyys arkeen teki erittäin hyvää. Paitsi että sinne pääseminen ei ollutkaan ihan helppo juttu. Koko viisi päivää kestäneen stressin, nöyryytyksen, häpeän, itsetunnon romahtamisen, kiukkuisten ihmisten ja huutavien naamojen ja aidon oikean Ahdistuksen päätteeksi puolentoista tunnin automatka venyi yli kolmetuntiseksi.
Kaikki alkoi nätin simppelisti: heitettiin kamat autoon ja huristeltiin menemään. Essexin kohdalla vauhti hidastui niin että nopeammin oltais päästy vaikka kontaten. Kymmenen minuutin matelun jälkeen koko jono pysähtyi tyystin. T U N N I K S I. Radiossa kerrottiin kuuden ajoneuvon kolarista. Ei mikään ihme saatana kun pitää kaahailla ylinopeutta vaikka vettä tulee kuin esterin perseestä. Näin ainakin viisi paloautoa, neljä ambulanssia ja kolme poliisiautoa. Aluksi mua ei haitannut yhtään, oli vain tosi jännää kun hälyautoja huristeli tienpenkalta ohi tasaisin väliajoin. Sitä paitsi kakslahkeisen kanssa on aina kivaa olla suljettuna kahdestaan pieneen tilaan if you know what I mean. Jonkin ajan kuluttua pimeällä valtatiellä seisominen alkoi kuitenkin tympiä - nälkä raapi vatsanpohjaa ja janokin alkoi olla ja perse huusi huomiota. Kun viimein päästiin jatkamaan matkaa, sade ja tuuli riehuivat niin railakkaasti marraskuun viidennen päivän kunniaksi ettei eteensä nähnyt. Saatiin körötellä viittä-kuuttakymppiä loppumotari kerran haluttiin päästä perille hengissä.
Ennen pitkää saavuttiin Lontooseen, mikä oli sinänsä hienoa, paitsi ettei oikein tiedetty missä me oltiin ja minne meidän olis pitänyt ajaa päästäksemme perille siskon ja Sebun luo. Google mapsin ohjeista oli niin paljon hyötyä, että pyörittiin tunti ympäri ämpäri Harrowta löytämättä yhtään minnekään. Viimein päädyttiin paikkaan minkä sisko ja Sebu tiesivät, joten jäätiin odottelemaan että he tulisivat pelastamaan meidät. Tässä vaiheessa mä olin nälkäinen ja janoinen, väsynyt ja vittuuntunut, rankan kouluviikon traumatisoima, ja kun me alettiin raivata takapenkille tilaa meidän pelastajia varten ja heivattiin tavaroita takaluukkuun, löin pääni lujaa - niin kuin BAM!-lujaa - luukun terävään kulmaan. Awohoo meikä osaa! Että näin. Ei ihan pikkasen sattunu. Kakslahkeinen oli ihana ja lohdutti. Sitten alkoi taas sataa niin helvetisti, että meidän pelastaja-raukat vaan valui vettä kun he viimein löysivät meidät. Sebun ohjeilla päästiin oikeaan osoitteeseen joten ei muuta kuin hallelujah! Kamat sisälle, siideri kauniiseen käteen ja sohvalle löhöömään.
Siitä alkoi hiljainen, rentouttava viikonloppu, mut kyllä sen eteen sai kärsiäkin. Menetin mun Monopoly-neitsyyteni ja melkein voitin Scrabblessa. Melkein voitin Monopolissakin, olin niin kingi kunnes kakslahkeinen hyökkäs takavasemmalta ja vei mun kaikki rahat. Pelasin ensimmäistä kertaa Nintendolla - mun aivojen ikä oli eka muka 80 v, tokalla kerralla 55 v, en usko! - ja kokeilin puolentusinaa pleikkapeliä ja rakastuin Rufus Wainwrightin Slideshow -biisiin <3 Katsottiin dokkari nimeltä The King of Kong. Käytiin seikkailemassa ostareilla ja shoppailin itselleni uudet talvisaappaat (oli jo aikakin, edellisistä oli pohja putoamassa pois) sekä löysin maailman parhaimman kaupan nimeltään TIGER ja vaikka inhoan halpaa krääsää, sieltä löytyi oikeasti kaikkea niiiiin mahtavaa! Ostin parit joululahjat kummipojalle ja kaverille, hieromapallon ja maailman parhaan kassin:
Aamen.
Mut rahaa meni ihan liikaa. Leissön oikeesti. Vaikka kaikki oli tarpeellista eikä edes suuressa mittakaavassa kovin kallista. Olisinpa miljonääri. Ostaisin äidille talon, siskolle silmäleikkauksen, kakslahkeiselle uudet sukat ja itselleni mielenrauhan.
Kiitti ja kuitti.
Subscribe to:
Posts (Atom)